Kauhukuvat äitiydestä ja kuinkas sitten kävikään

Olen inhorealisti. Pidän tästä piirteestäni, koska tietty pessimistisyys elämää kohtaan varmistaa sen, että usein yllättyy positiivisesti. Tämä tarkoitti kuitenkin ennen lapsen syntymää sitä, että maalailin itselleni kaikenlaisia kauhukuvia ja käsityksiä äitiydestä. Osa käsityksistäni osui oikeaan, mutta monessa kohdassa totuus oli jotain aivan muuta…. Tässä suurimmat ennakkoluuloni ja tällä hetkellä vallitseva totuus niistä:

Muutun ihmisenä – Olen oma itseni, korkeintaan hieman kehittyneempi versio entisestä itsestäni.

Lapsi huutaa ja minua ärsyttää – Lapsi huutaa ja minua sattuu. Korvan sijaan koskee syvälle rintaan koska jaan hänen kanssaan sen kivun mikä huutamisen aiheuttaa. On käsittämätöntä kuinka vahvana voi kokea toisen ihmisen tuntemukset.

En saa olla yksin – Vauvan kanssa kaksin oleminen tuntuu lähes samalta kun itsekseen oleminen. Vauva on ikään kuin joku raajasi. Sen kuuluukin roikkua mukana.

En voi mennä minnekään (tällä tarkoitan nyt niitä paikkoja mihin vauvan kanssa ei voi mennä: baarit, festarit etc.) – En halua mennä ”minnekään”. Tämä varmasti (ja toivottavasti) muuttuu lapsen kasvaessa, mutta just nyt on hyvä näin.

Pelkään koko ajan että jotain sattuu – Ei, vuorokaudessa on myös pieniä hetkiä kun unohdan pelätä. 😀 Tosiasiassa huoli on vähemmän läsnä kun mitä odotin. Uskon sen kuitenkin kasvavan räjähdysmäisesti siinä kohtaa kun tuo käärö lähtee liikkeelle.

Vartaloni menee pilalle – Vartaloni on itseasiassa hämmentävän samanlainen kun ennen raskautta. Kehonkuvani on sen sijaan muuttunut isosti. Ensimmäistä kertaa elämässäni, pidän vartalostani ja viihdyn erinomaisesti nahoissani.

Kadun – kadun, että mietin joskus katuvani

Tuo jutun kuva on otettu minusta salaa. Vauva on kolme viikkoa vanha ja olemme vahingossa simahtaneet tuohon asentoon. Kuvaa katsellessa voi nähdä rättiväsyneen äidin tai onnensa kukkuloilla olevat naisen ja lapsen. Tuossa hetkessä molemmat olivat totta.