Olen inhorealisti. Pidän tästä piirteestäni, koska tietty pessimistisyys elämää kohtaan varmistaa sen, että usein yllättyy positiivisesti. Tämä tarkoitti kuitenkin ennen lapsen syntymää sitä, että maalailin itselleni kaikenlaisia kauhukuvia ja käsityksiä äitiydestä. Osa käsityksistäni osui oikeaan, mutta monessa kohdassa totuus oli jotain aivan muuta…. Tässä suurimmat ennakkoluuloni ja tällä hetkellä vallitseva totuus niistä: Muutun ihmisenä – Olen oma itseni, korkeintaan hieman kehittyneempi versio entisestä itsestäni. Lapsi huutaa ja minua ärsyttää – Lapsi huutaa ja minua sattuu. Korvan sijaan koskee syvälle rintaan koska jaan hänen kanssaan sen kivun mikä huutamisen aiheuttaa. On käsittämätöntä kuinka vahvana voi kokea toisen ihmisen tuntemukset. En saa olla yksin – Vauvan kanssa kaksin oleminen tuntuu lähes samalta…